PANDEMONIUM Rakkaus on kapinaa

PANDEMONIUM

rakkaus on kapinaa

                                                                               - Lauren Oliver 

★★★★

”Kaikki, mitä sinä olit, entinen elämäsi, ihmiset, jotka tunsit... tomua"

Ikuisuus muuttu sekunneiksi, pirstoutuu palasiksi. Lenan ja Alexin piti olla ikuisuus yhdessä, mutta ikuisuus päättyi oikean ja väärän rajalle. Lenan täytyi kohdata yksin, ilman henkilöllisyyttä, ilman turvaa, täysin uusi elämä ja ympäristö. 

Elämä on sekaisin, mutta Lena kasvaa mukana kuin sinnikäs taistelija. Hän on menettänyt elämänsä rakkauden, mutta soluttautuu vihollisten joukkoon kuin olisi oikeasti osa heitä ja heidän elämäänsä. Ei tunteita, ei rakkautta, ei ilmeitä kasvoilla. Onko rakkaus ja vapaus todella sen kaiken kivun arvoista? Onko tunteet todella sen arvoisia, että niistä täytyisi uhrata henkiä ja käydä sotaa? Sodan keskellä käydään taistelua ihmisyydestä, eikä ilman uhreja voida selviytyä.

Terveen yhteiskunnan työkalu on tässä: tottelevaisuus, sitoutuminen ja yhteisymmärrys. 

Vastuu on sekä hallituksella että kansalaisilla. Vastuu on sinulla.

Voitte arvata, miten vaikea on tarttua kirjaan, jossa toinen päähahmo kuolee. Mutta kuinka kipeästi sitä haluaa tietää, miten toinen jatkaa kulkemista maailmassa, missä mikään ei ole kuten on tottunut. Ei ole ruokaa, joka aamu herää ja täytyy miettiä miten siitä päivästä selviytyy. Kävin kuitenkin ostamassa kakkosen etukäteen, ennen kuin edes ykkönen päättyi ja mun piti heti ottaa kakkonen käsiin ykkösen päätyttyä. Aluksi oli todella vaikea päästä kiinni, eikä mua edes kiinostanut päästä kiinni. Lena oli yksin korvessa, keskellä metsää, vieraiden armoilla. Ei vain innostanut. Heitin kirjan säilöön, aattelin, että jatkan kun kiinostaa. Kiinostus ei palannut, mutta päätin, että yritän pusertaa. Ja jo heti toisen luvun jälkeen luin lukuja ahmien, saamatta tarpeekseni. 

Kirjoittaja on muuttanut kakkosessa tapansa kirjoittaa, eikä lukujen alussa ole enää 'alkutekstejä', joka on kauhean harmi. Itse pidin niistä erityisen paljon. Kirja etenee, että joka toinen luku on sitten, ja toinen nyt. Siinähän yleensä käy niin, että aina sitten ajassa tapahtuu jotain jännittävää, sekä nyt ajassa, joten kirjaa täytyy vain ahmia, ahmia ja ahmia. Aivan hirvittävällä kiireellä.

Suru on kuin uppoamista, haudatuksi tulemista. Olen vedessä, joka on pohjahiekan myllerryksestä kellanruskeaa. Jokainen hengenveto tukehduttaa. Ei voi pitää kiinni mistään, ei ole laitoja, ei keinoa ryömiä ylös. Ei auta muu kuin päästää irti. Päästää irti. Tuntea paino kaikkialla ympärillä, tuntea keuhkojen rutistuminen, hidas, matala paine. Vajota syvemmälle. Ei ole muuta kuin pohja. Ei ole muuta kuin metallin maku ja mennen kaiku ja päivät, jotka näyttävät pimeydeltä. 

Kun viimein pääsin kirjaan kiinni, enkä halunnut irroittaa otettani, kirja oli todella sujuva jälleen mitä edeltäjänsä. Juoni kulki tasaisesti, ei niin yllättävästi, mitä ykkösessä. Osasi odottaa joitakin asioita, mutta yhä kirjailija hallitsi yllättävät tapahtumat. Eniten ihastutti, kuinka kirjailija osasi kuvata viemäri kohtaukset, sekä niiden alla olevan maailman, että elämän. Itsellä on todella vaikea kirjoittaa mitään utoopista, että todella vaikea kuvata niin erikoisia hahmoja. Kirjailija kuitenkin suoriutui erikoisten hahmojen toteutuksessa erityisen hyvin, että loi hyvin kuvan elämästä viemäreissä. Tuntuu kivalta, kun kuvailu on onnistunut, niin siihen voi vain valua eikä tarvitse panikoida, että ei nyt saa mistään kiinni. Sitä vain tarvitsee lukea, ja jo elää siinä maailmassa. 

Mieleeni juolahtaa silloin, että ihmiset itse ovat täynnä tunneleita: mutkittelevia, tummia tiloja ja luolia. On mahdotonta tietää kaikki paikkoja heidän sisältään. Mahdotonta edes kuvitella.

Ääh, haluaisin vain halata ja kiittää kirjailijaa jo nyt. Ennen kolmosta. Oon ihastunut tähän sarjaa sydäntä myöden. Maailma, jossa rakkaus on kiellettyä, mutta kipeästi kaivattua. Kaksi maailmaa, jotka elävät rinnakkain, mutta vastakkain. Ihmiset sekoittuivat toistensa sekaan, näyttelee hyviä, näyttelee pahoja. Lopulta käyvät toistensa kimppuun, jokainen puolustaakseen omaa kansaa. Haluan palavasti tietää, kuinka kirjailija on päätänyt lopettaa tämän sarjan ja päättykö se edes kolmoseen. 

Papit ja tiedemiehet ovat yhdestä asiasta oikeassa: 

sydämeltämme, pohjiltamme, me emme ole eläimiä kummempaa. 

Nyt joudun kuitenkin lukemaan välissä jotain muuta, vaikka se kuinka turhauttaa. Tunnetusti kirjat lopetetaan aina siihen kohtaan, että mieli lakastuu jossei pääse heti ostamaan seuraavaa. Tämä kirjailija tekee sen hieman liiankin hyvin, enkä tiedä miten osaan paneutua mihinkään muuhun kirjaan. Ääääääääääh. Täytynee kai yrittää kuitenkin. Mutta kuten toistettua, suosittelen tätä kirjaa ja sarjaa jokaiselle -käykää jo ostamassa omat !

"Meille puhutaan riskeistä ja vahingoista, vaurioista ja sivuvaikutuksista. Mutta mikä vaara meitä uhkaa kansana ja yhteiskuntana, jos emme toimi? Jollemme halua suojella kokonaisuutta, mitä hyötyä on vain pienen osan terveydestä? Tämän täytyy olla meidän yksi ja ainut, yhteinen päämäärämme. Tämä on mielenilmauksemme ydin. Me pyydämme hallitustamme, tiedemiehiämme, laitoksiamme suojelemaan meitä. Me pyydämme, että ne luottavat ihmisiinsä, luottavat Jumalaan ja Hänen järjestykseensä. Eikö Jumalakin torjunut tuhansien vuosien aikana miljoonia lajeja, jotka olivat jotenkin viallisia, koska Hän halusi täydellisen luomakunnan? Emmekö me opikin, että toisinaan on tarpeen puhdistaa pois heikot ja sairaat, jotta saamme paremman yhteiskunnan?"