PROLOGI
Nuorukainen
istui kulahtaneessa linja-autossa, matkalla kohti pientä kauppaa.
Aikeinaan
ostaa ruokaa ja maalausvälineitä. Hän
oli suunnannut katseensa ulos ikkunasta.
Nuorukainen
piteli käsissään kapeilla sormillaan mustakantista kirjaa, hymyillen.
Päivä
oli aurinkoinen, mutta kadut olivat tyhjiä, kuten yleensäkin.
Ihmiset,
olennot, olivat kadonneet omiin koloihinsa, vasta yön tultua astuessa esille.
Niin
se meni tässä pienessä kylässä. Yö oli aamu, ja aamu oli yö.
Jälleen
se tuttu mutka lähestyi, tai linja-auto pikemminkin lähestyi mutkaa.
Nuorukainen
kohotti sormensa kohti nappulaa, joka ilmoittaisi aikeensa poistumisesta
kuljettajalle.
Kuljettajalle,
joka oli vetänyt hupun kasvojen peitteeksi.
Ilma
kietoutui yhteen sankaksi massaksi, joka uhkasi tukahduttaa.
Aika
hidastui, mutka lähestyi, muttei lähestynyt. Kaikki tuntui pimenevän, vaikkei
ollut vielä yö.
Linnut
lauloivat ulkona surulauluaan, kun linja-auto paiskautui vasten näkymätöntä
seinämää.
Linja-auto
suistui renkailtaan, katolleen, renkailleen, katolleen, renkailleen ja katolleen.
Nuorukainen
valui ikkunaa pitkin katolle, tuntien, kuinka kaikki oli hetkessä kevyempää.
Kevyempää,
pimeämpää.
Linnut
lopettivat laulamasta, kaikkialla oli hiljaista.
Lukuun
ottamatta tuota naurua.
© hipsu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti