DELIRIUM
rakkaus on harhaa
-Lauren Oliver
★★★★
Mitä tekisit jos rakkaus olisi sairaus?
Vaarallisimpia sairauksia ovat ne, jotka saavat meidät uskomaan, että olemme terveitä.
Amor deliria nervosan oireet:
ENSIMMÄINEN VAIHE
mietteisiin vaipuminen, keskittymisvaikeudet
suun kuivuminen
hikoilu, nihkeät kämmenet
huimaus- ja hämmennyskohtaukset
henkisen havainnoin heikkeneminen
ajatusten harhailu, päättelykyvyn aleneminen
TOINEN VAIHE
euforian kaudet, hysteerinen nauru ja kohonnut energia
epätoivon kaudet, letargia
ruokahalun muutokset, äkillinen painon lasku tai – nousu
fiksaatio, ei kiinnostusta mistään muusta
vaarantunut päättelykyky, todellisuuden hämärtyminen
nukkumisen häiriintyminen, unettomuus tai jatkuva väsymys
pakonomaiset ajatukset ja teot
paranoia, epävarmuus
KOLMAS VAIHE (kriittinen)
hengitysvaikeudet
kipu rinnassa, kurkussa tai vatsassa
nielemisvaikeudet, syömisestä kieltäytyminen
järkeilykyvyn täydellinen luhistuminen
arvaamaton käytös, väkivaltaiset ajatukset ja fantasia
hallusinaatiot ja harhakuvitelmat
NELJÄS VAIHE (tuhoisa)
emotionaalinen tai fyysinen halvaantuminen (osittainen tai täydellinen)
kuolema
Jos epäilet itsesi tai jonkun tuttusi kenties saaneen delirian tartunnan, soita maksuttomaan hätänumeroon 1-800-ESTO keskustellaksesi välittömästä huostaanotosta ja hoidosta.
Rakkaus julistetaan tappavaksi sairaudeksi. Yhteiskunnan yksilön valinnat kontrolloidaan tiukasti. Täysi-ikäisiltä ääritunteet tasataan kirurgin veitsen kautta, haluttiin tai ei. Maailman on tarkoitus tarjota kaikille saman lähtöviivan, sekä mahdollisuuden onneen ja turvallisuuteen.
Lena on niiden joukoissa, joilla on vasta operaatio edessä. Lena on vasta 17-vuotias tyttö, joka laskee päiviä päästä parannettujen joukkoon. Sairauden myötä menetetty äiti on suurena osana Lenan elämässä, sen takia hän haluaa vain nopeasti toimenpiteeseen, jottei hänen enää tarvitse pelätä rakastuvansa.
”Arviointipäivä on jännittävä siirtymäriitti, joka valmistaa sinut onnelliseen ja tasapainoiseen tulevaisuuteen ja kumppanuuteen."
”Ei voi olla todella onnellinen, ellei ole joskus onneton. Kai sinä sen tiedät?”
Alex on viimeinen tekijä, mitä Lena kaipaa elämäänsä. Amor deliria nervosa kuitenkin hiipii kehoon huomaamatta, eikä Lena voi kuin toivoa, että hän selviää ongelmien kautta haluamaansa pisteeseen. Ongelmia tuottaa se, ettei Lena pian tiedä mitä itse halua. Mutta onneksi on valtio, joka joustamatta jokaisen parantaa tästä kansaa kauhistuttavasta sairaudesta: rakkaudesta.
Ennen muinoin ihmiset tosin luettelivat muita sairauksia –
stressi, sydänvika, ahdistus, masennus, verenpainetauti, unettomuus,
kaksisuuntainen mielialahäiriö – käsittämättä lainkaan, että ne olivat vain
oireita, jotka useimmiten voitiin jäljittää amor deliria nervosaan.
Arvostelua siis pukkaa. Olin eka todella varautunut ajatuksesta, että kirjassa kielletään kokonaan rakkaus. Pian valkeni, että rakkaus kaikessa muodossa on kiellettyä. Katsotaan vieroksuen, jos lasta hellitään, ja jos jotain sattuu lapselle, täytyy vain käskeä nousemaan julmasti. Edes perheen välinen rakkaus on outoa, jopa epänormaalia. Jopa musiikki on päätetty tarkkaa, mitä saa kuunnella. En tiedä olisinko itkenyt, vai nauranut ensimmäiset sivut, mutta niin sitä mentiin. Idea kulki sulavasti, sekä kirjaa oli muutenkin mukava lukea. Totta kai näissä aina suhteet etenee nopeasti, ja hetkessä se onkin rakkautta. Tai ei, se on rakkautta ensi silmäyksellä. Siitä huolimatta en löydä tästä kirjasta ihan heti valitettavaa, jos ollenkaan. Tavalla, millä rakkaus kirjassa kuvataan, on aika kiinostavaa. Sitä voi itse miettiä itsekseen, pitääkö "oireet" oikeassa elämässä paikkaa, tai ylipäätänsä pitääkö ne tuntemukset paikkaa. Se miten rakkaus kiellettiin, tuli lopulta sellaiseksi, mihin tottui kirjan edetessä. Parannetut ei tuntenut suuria tuntemuksia, päivät oli harmaita, suunniteltuja ja etukäteen säädelty.
Kirja tuo hyvin esille, miten koko kansa menee mieluiten massan mukana. Se mikä on tehtävä, on vain tehtävä. Hairahduksia ei sallita, missään määrin. Alex hahmon on kiehtova, vaikka jokaisella hahmolla kuvailua ehkä olisi voinut enemmän. Tavallaan, millaisia hahmoja ne loppujen lopuksi olivat. Mutta ähh ... en tosiaan keksi muuta valitettavaa kirjasta. Ostin jo toisen osan, enkä osaa lopettaa. Ykkösen loppu oli niin sydäntä raastava, että jopa saatoin säikähtää tunteiden voimakkuutta, haha.
Äiti, äiti,
kotiin näytä tie,
eksyin
metsään, oon yksin missä lie.
Vastaan tuli
ihmissusi, ilkeä piski,
hampaansa
näytti, ne sisuksiini iski.
Äiti äiti,
kotiin näytä tie,
eksyin
metsään, oon yksin missä lie.
Tieni tukki
vampyyri tai mätä basiliski,
hampaansa
näytti, ne kurkkuuni iski.
Äiti, äiti,
pane päälleni peitto,
jaksa en
kotiin, oon jo henkiheitto.
Invalidin
kohtasin, hän teki taikojaan,
hymynsä
näytti, meni sydän mukanaan.
Suosittelen kirjaa kaikille!
Mietin, että mihin nää kaikki kirjoitukset työnnät. Taino, kaikki kootut kohdat. Sitten päädyin, että läysäytän ne kaikki loppuun. Tuntu, että iskisin koko kirjan tähän, mutta noh ... ei nyt kuiteskaa. : D Vähän lukemista teille. Näette vähän kirjoittajan tyyliä, että mielenkiintoa herättäviä kohtia -jotta teidän kaikkien on aivan pakko lukea kirja alusta loppuun ! (ps. ei ole niin sanotusti spoilei, vaan ihan kohtia, jolla ei ole oikeastaan merkitystä kirjan tarinassa)
::::::::
Kaikissa kehon
järjestelmistä – neurologinen, kognitiivinen, spesiaalinen, sensorinen –on kardiologinen
kaikkein herkin ja helpoiten häiriintyvä. Yhteiskunnan roolina tulee olla
näiden järjestelmien suojeleminen infektiolta ja rappeutumiselta, muuten ihmisrodun
tulevaisuus on vaakalaudalla. Niin kuin modernin maatalouden koko mekanismi
suojaa kesähedelmää hyönteisten hyökkäyksiltä, kolhiintumiselta ja
mätänemiseltä, niin tulee meidänkin suojella sydäntä.
Olen aina
tiennyt sen. Jokainen, johon uskoo, jokainen, johon luulee voivansa luottaa,
tuottaa lopulta pettymyksen. Kun ihmiset jätetään omiin oloihinsa, he
valehtelevat, salailevat, muuttuvat ja katoavat.
Toisinaan
minusta tuntuu, että jos vain katselee, jos vain istuu aloillaan ja antaa maailman
olla möllöttää silmien edessä … toisinaan ihan varmasti aika pysähtyy
kotvaseksi ja maailma seisahtuu. Kotvaseksi vain. Ja jos jotenkin keksisi,
miten siinä hetkessä eletään, silloin eläisi ikuisesti.
Kerron
sinulle toisenkin salaisuuden, ihan omaksi parhaaksesi. Saatat luulla, että
menneisyydellä on jotain kerrottavaa sinulle. Saatat luulla, että sinun pitäisi
kuunnella, pitäisi pinnistää, jotta erotat sen kuiskeet, pitäisi taipua
taaksepäin, kumartua alas, jotta kuulet sen äänen henkivän maasta, kuolleista paikoista.
Saatat luulla, että menneisyydellä on jotain annettavaa sinulle, jotain, mikä
sinun tulee ymmärtää tai mistä saada tolkkua. Minä tiedän kuitenkin totuuden.
Tiedän Kylmyyden öistä. Tiedän, että menneisyys kiskoo sinut selällesi maahan,
panee sinut sieppaamaan tuulen kuiskeita ja toisiaan vasten hiertyvien puiden porinoita,
tulkitsemaan jotain koodia, yrittämänä paikata jotain rikki mennyttä. Se on
toivotonta. Menneisyys on pelkkä painolasta. Se jumittuu sisääsi kuin kivi.
Usko huviksesi: jos kuulet menneisyyden puhuvan sinulle, jos tunnet sen nykivän
selkääsi ja sivelevän sormillaan selkärankaasi, parasta mitä voit tehdä – ainut
mitä voit tehdä – on juosta.
Ihmiset ovat
luonnostaa arvaamattomia, oikukkaita ja onnettomia. Vasta kun heidän
eläimellisesti vaistona on pantu kuriin, he voivat olla vastuuntuntoisia,
luotettavia ja tyytyväisiä.
Elämän
merkillisyyksiin kuuluu, että se jurnuttaa eteenpäin sokeana ja mistään
välittämättä, vaikka oma maailma – itselle muovattu pikku piiri – vääristyy ja
muuttuu, jopa särkyy. Yhtenä päivänä on vanhemmat, seuraavana pitävänä onkin
orpo. Yhtenä päivänä on paikka ja tie. Seuraavana päivänä on eksynyt erämaahan.
Ja silti aurinko nousee ja pilvet kasaantuvat ja hajoavat ja ihmiset ostavat
ruokatarpeita ja vessat kohisevat ja kaihtimet nousevat ja laskevat. Silloin
käsittää, että suurin osa siitä – elämästä, olemassaolon heltymättömästä
mekanismista – ei koskekaan omaa itseä. Siihen ei itse kuulu ollenkaan. Elämä
jatkuu, vaikka itse on hypännyt reunalta. Vaikka on kuollut.
Minä
rakastan sinua. Muista. Sitä he eivät voi viedä.
