DNA

DNAni on täynnä virheitä. Vääriä soluja, vääriä yhdistelmiä. Tiedättekö millaista se on; elää virheenä. Turkijat, lääkärit, tohtorit -kaikki kauhuissaan. Suonissani kiertää väärät kirjaimet, joita ei kuuluisi olla. DNA, se kertoo mikä olen, mistä tulen. Kuin epätoivottu lapsi, monsteri tai jos vain mahdoton.

Ihmiset aina pelkää, jos väärät yhdistelmät suoniin pääsee. Onko se sairaus, viirus tai vain bakteeri. Ei.. loinen. Loinen on osa minua, ei .. minä olen Loinen. Ei parannuskeinoa, ei lääkitystä. Pahinta on ikuisuus. Ikuisesti kuollut, Loinen.

Millaista on elää itsensä kanssa, kun tappaa rakkaansa.
Millainen hirviö pitää olla, että jonkun tappaa.
Millaista DNA:ta täytyy kantaa, että niin sekoaa.

DNA, jos sut ulos itsestäni voisin vuodattaa. Jos voisin sut purkittaa, hyllyttää ja työntää pois. Ilman tätä DNAta elämäni valitsisin. Nyt olen kahden vaiheilla. Kertokaa joku, kuinka itseäni peilistä saatan katsoa. Kuinka itseäni kestän, siedän, saatika ymmärrän.

Ei elämä aina oo helppoo, enkä niin oleta.
En edes itseäni vihaa, en suoranaisesti.
Koitan kai oppia taas tajuamaan, ei mua ihmiseksi luotu. Ei edes sen kaltaiseksi. Vain ääriviivat mua ihmisestä muistuttaa.

Kiittää joskus haluaisin osata, vaikkei tää elämä paljoa antanut olet.
Tänää, ehken huomennakaa osaa -mutta joku päivä, joskus.

DNAni, ikuisesti kuitenkin ainut kaltainen.